Siellä on vuosisatojen ajan elänyt luonnon kanssa sopusointuinen alkuperäiskulttuuri, jonka kielenä on hyvin lähellä suomea oleva vienan murre ja joka Lönnrotin aikaan oli säilyttänyt yhteisen eeppisen suusanallisena periytyneen kansanrunouden, kun se silloin Suomesta oli kokonaan katoamassa. Itse asiassa vienan murre Kalevalan kautta vaikutti ratkaisevasti suomen kirjakielen kehittymiseen todelliseksi sivistyskieleksi; mm. suomenkielinen kirjallisuus syntyi tosiasiallisesti vasta Kalevalan ilmestymisen seurauksena.
Kalevalan ensimmäinen laitos, ns. Vanha Kalevala, valmistui vuonna 1835. Se perustui pääosin Lönnrotin omiin keräyksiin sekä siihen hänen runonkeruumatkojaan edeltäneen aikakauden niukkaan runosaaliiseen, joka kuitenkin innoitti hänet keruutyöhön. Kalevalan uusi täydennetty laitos ilmestyi vuonna 1849. Sen käsikirjoituksen työstämiseen Lönnrot sai runsaasti toistenkin runonkerääjien kokoamaa runoainesta, mutta valtaosan siitä muodostivat hänen käytössään ennestään olleen aineiston toisinnot. Ratkaisevasti uutta ei paljon löytynyt; täydennöksiä kylläkin. Vaikka Kalevala perustuu kansanrunouteen, se on silti Lönnrotin oma luomus. Hän yhdisteli runoja ja kansanrunouden henkilöitä toisiinsa saadakseen aikaan ehjän kokonaisuuden. Tosin hän itse, varsinkin Vanhaa Kalevalaa "kokoonpannessaan", uskoi etsivänsä aikojen kuluessa pirstaleiksi hajonneelle muinaisrunoelmalle sen alkuperäistä muotoa.
Kalevala antoi Suomen kansalle identiteetin. Se on suomalaisen kulttuurin kulmakivi, jonka vaikutus pian alkoi heijastua eri taiteenaloihin suurenmoisella tavalla.
Lönnrot loi arkaaisen Kalevalan lyyriseksi sisareksi Kantelettaren, tunnelma- ja tapahtumarunouden kokoelman. Se ilmestyi 1840. Sen runouden maantieteellinen pohja on Kalevalaa laajempi. Vienan lisäksi Lönnrot kiittelee erityisesti Lieksan, Ilomantsin, Kiteen, Tohmajärven, Sortavalan, Jaakkiman ja Kurkijoen pitäjiä näiden laulujen esiintymispaikkoina.
Lönnrotin ja hänen pitkäaikaisen asuinmaakuntansa Kainuun suhdetta on tarkasteltu tutkimuksessa monesta eri näkökulmasta, mutta hänen runonkeruumatkojensa Kainuun osuudet ja hänen liikkumisensa senaikaisen Kajaanin kihlakunnan eri kulmilla ovat jääneet vähäisemmälle huomiolle. Tuo tarkastelu tarjoaa kuitenkin monia mielenkiintoisia asioita. Kainuu oli - ja on vieläkin - monessa suhteessa ainutkertainen maakunta eikä vähiten siksi, että se yhdessä Vienan Karjalan kanssa on Kalevalan konkreettinen syntyseutu.