Kainuu Lönnrotin aikana

Kun Lönnrot muutti Kajaaniin, Kainuussa elettiin kovia aikoja. Kolera raivosi. Kato oli vienyt monena vuonna viljasadon. Tuoreeltaan Lönnrot kirjoitti näkemästään ja kokemastaan ystävälleen Ahlstubbelle. Tämä kirje julkaistiin - aluksi ruotsiksi - Helsingfors Morgonbladissa sekä vähän myöhemmin suomennettuna Oulun Wiikko-Sanomissa.

Kainuun työteliäätkin talonpojat joutuivat katovuosien tähden koville. Tällaisten kohtalo vaivasi Lönnrotia, sillä hänen periaatteensa oli antaa nälässä olevalle kalan sijasta onki. Seuraavassa Lönnrotin kirjoitus erään sotkamolaisen talonpojan kohtalosta.

Asuinkaupungistaan Kajaanista Lönnrotilla on paljon kuvauksia, joissa hän luonnehtii sen katuja, taloja, ihmisiä ja heidän elämäänsä - usein varsin kärkevästikin. Osasi hän katsoa piirilääkärin olosuhteitaan myös pilke silmäkulmassa, kuten osoittaa hänen runomuotoinen kirjeensä ystävälleen ja kollegalleen J. F. Ticklenille (16.8.1833).

Kulkeminen Lönnrotin aikaan

Maanteitä ei vielä Lönnrotin aikaan eli 1800-luvun alkupuoliskolla monta ollut. Kajaanin ja Iisalmen välinen tie oli valmistunut v. 1828 ja se oli Kainuun ensimmäinen valtion rakentama maantie. Paharaiska tie Kajaanista Sotkamoon oli valmistunut jo vuonna 1814, mutta sitä ei paljon käytetty, koska vesitse oli kulku nopeampaa. Myös Ouluun oli Oulujärven pohjoispuolelta tiepahanen, mutta käyttökuntoon se saatiin varsinaisesti vasta vuosisadan puolenvälin kunnostusten jälkeen.

Tiet olivat tarpeellisia kestikievarijärjestelmän vuoksi, mutta kievariverkosto - jos sitä edes sellaiseksi voi luonnehtia - tuohon aikaan oli varsin vaatimaton eikä sitä käyttänyt lähinnä kuin harvalukuinen kruunun virkamiesten joukko.

Vesitse kulkeminen oli sulien aikaan yleisintä, siellä missä se oli mahdollista. Muutoin kuljettiin jalan eli astumalla.

"Astuttuamme noin kolmetoista virstaa, tulimme Osmajärven rannalle. Se toivomme, että täällä olisimme löytäneet jonkun veneen, millä jatkaa matkaa, petti kokonaan. Aloimme sen tähden kulkea rantaa pitkin, jättäen järven vasemmalle ja saavuimme neljä virstaa astuttuamme salmelle, joka yhdistää Osmajärven Kolvasjärveen. Täällä huusimme, minkä suinkin jaksoimme: venettä! venettä!, mutta venettä vaan ei näkynyt. Eipä huutomme myöskään hevin saattanut kuulua Kolvasjärven kylään, joka oli runsaan kolmen virstan päässä salmen toisella puolella. Järven yli meidän kuitenkin täytyi päästä, sillä emme voineet kiertää sen ympäri, se kun oli niin laaja, ja vaikka olisimme koettaneetkin tehdä niin, olisimme järven päässä tulleet leveän ojan rannalle, jonka yli olisi ollut yhtä vaikea päästä. Meillä ei siis ollut muu neuvona kuin tilaisuutta varten tekaista oma alus ylipääsöä varten."

Talvisaikaan reki oli paras kulkuväline. Tuota kulkuneuvoa Lönnrot suositteli runonkerääjillekin:

"Jos joku olisi halukas sellaista matkaa tekemään, kehottaisin häntä panemaan sen toimeen talvella. Hän näet silloin saisi mukavammin perille tarpeelliset matkatavaransa, koska hänellä voisi olla oma hevonen ja reki; sen lisäksi hän sinä vuodenaikana paremmin tapaisi väkeä kotona ja työstä vapaampana ..."

Kainuun lukuisat kosket puolestaan hidastivat venematkoja tai saattoivat katkaista joskus ne kokonaan. Koskenlaskuista Lönnrot kirjoittaa:

"Niillä koskilla, joita pidetään vaarallisimpina, on omat laskumiehensä, jotka asuvat niiden varsilla ja ovat velvolliset määrätystä maksusta ohjaamaan veneen koskesta alas sekä vahingon sattuessa antamaan siitä korvauksen. Tälläisen perämiehen kasvojen ilmeestä huomaa selvästi miten tärkeä yritys on, kun hän siinä nojaa melaansa, joka vahvalla koivuvaulalla varta vasten on kiinnitetty peräkeulaan. Niiden paikkojen varalle, joissa tavallista voimakkaampi ja nopeampi käännös on tehtävä, hän jo kosken niskalta ottaa veneeseen apumiehen, jonka tehtävä on koko ruumiinsa painolla käännöksessä painaa perämelaa. Ihmisen silmät ja korvat eivät koskaan tarkkaavammin voi kiintyä tarkattavaansa kuin näiden laskuperämiesten huomio on kiintyneenä koskeen sitä alas laskettaessa. Useinkaan ei ole varaa poiketa edes puolta korttelia määräsuunnasta. Monet talonpojat laskevat kuitenkin itse alas näistä koskista. On mahdotonta, että he tuntisivat niitä joka kiveä myöten, kuten varsinaiset laskumiehet. Mutta heillä on ihmeteltävän harjaantunut ja tarkka silmä jo matkan päästä havaitsemaan syvälläkin vedenpinnan alla olevia kiviä. Siinä, missä tottumaton ei näe muuta kuin vedenpinnan, joka ei ollenkaan näy eroavan tavallisesta virrasta, he voivat jo melkoisen matkan päästä sanoa kiven olevan, jopa osapuilleen kuinka syvällä vedenpinnan alla se on. Sellaisissakin koskissa, joita eivät koskaan ennen ole laskeneet, he suoriutuvat tämän taidon avulla tehtävästään, elleivät ne ole kovin vaikeakulkuiset. Kuitenkaan ei joka mies kykene tätä taitavuutta saavuttamaan. Useimpien täytyy vuodet läpeensä käyttää erityistä perämiestä, rohkenematta koskaan omin päin lähteä matkaan. Toiset, jotka uskaltavat sen tehdä, saavat joskus kalliisti maksaa huimapäisyytensä. ... Kun hyvin ja onnellisesti on päästy alas koskesta, niin on tavallista, että otetaan ryyppy. Muutamilla koskilla on niin suuri maine, että ne vaativat useamman ryypyn, ja etenkin sanotaan osoitettavan tätä kunniaa ensimäiselle koskelle, josta matkan kuluessa lasketaan. Sillä luullaan, että sille kunniaa osoittamalla kunnioitetaan kaikkia seuraavia koskia, joita sen varsin hyvin saattaakin sanoa edustavan, koska se on sekä ensimmäinen että ylin niistä kaikista. Tapahtuipa joku aika sitten, että sangen arvossa pidetty ja toimekas talonpoika oli kosken kunniaksi ottanut niin monta ryyppyä, että hänen jalkansa kieltäytyivät muuta ruumista kannattamasta. Pahaksi onneksi seurakunnan pappi sattui tulemaan paikalle, ja talonpoika piti velvollisuutenaan vanhan tavan mukaan tervehtiä häntä kädenlyönnillä. Saatuansa tovereiltaan tiedon papin tulosta hän sanoi heille, varsin paljoa tilastaan välittämättä: "No, veljet ja toverit, nostakaa nyt minut pystyyn ja tukekaa minua, että minäkin voin antaa kättä maisterille." Kaksi kumppaneista tarttui nyt mieheen käsiksi kummaltakin puolelta ja piti häntä pystyssä niin kauan, että hän sai kunnianosoituksensa papille suoritetuksi."

Lönnrotin aikainen Kainuusta tallennettu kansanrunous

Suomen Kansan Vanhoissa Runoissa (osat XII,1 ja XII,2) on julkaistu pääosa Kainuussa Lönnrotin aikaan tallennetuista kansanrunoista. Lönnrotilla itsellään ei ollut tapana merkitä muistiin saamiensa runojen alkuperää. Niinpä tutkijoiden on täytynyt muun saatavissa olevan tutkimusaineiston pohjalta päätellä, mistä mikin runo on tallennettu. Monissa kirjoituksissaan Lönnrot itse toteaa Kuhmon ja Kiannan (Suomussalmen) parhaimmiksi runopaikoiksi, joten suurin osa SKVR:hin tallennetuista hänen Kajaanin kihlakunnasta keräämikseen merkityistä runoista lienee niiden alueilla tai asukkailta ylöskirjoitettu.

Lönnrotin Kainuusta tallentama kansanrunous:

Lönnrotin aikalaisten keräykset Kainuusta:

Siikasen Sanat Toisin, Säräisniemi (Vaala), Topelius, 1831

Näiden runojen lisäksi on todennäköistä, että Christfrid Gananderin keräämästä ja/tai julkaisemasta kansanrunoudesta, joka on merkitty Pohjois-Pohjanmaalla muistiinkirjatuksi, suurin osa on tallennettu nimenomaan Kainuun alueelta.

Muita artikkeleita tässä kategoriassa: « Kalevala, Lönnrot ja Kainuu Lönnrotin asuminen Kainuussa »

Takaisin ylös