Seuraavana vuonna ensimmäisenä kielentutkijana A. J. Sjögren suunnisti Vienan Karjalaan. Ennen Lönnrotia Vuokkiniemessä kävi vielä Jaakko Fellman.
Lönnrot Vuokkiniemessä
Elias Lönnrot kävi Vuokkiniemessä ensimmäistä kertaa neljännellä, Kalevalan kokoonpanon kannalta merkittävimmällä matkallaan syyskuussa 1833. Tuolloin hän tallensi häälauluja, joista toteaa: "Olin ennen, toisissa paikoissa, saanut useita niiden toisintoja, mutta en kuitenkaan koskaan näin täydellisiä." Vielä saman syksyn aikana hän laati keräämiensä häälaulujen pohjalta käsikirjoituksen "Naimakansan virsiä", mutta sitä ei koskaan julkaistu, koska Lönnrot päättikin toteuttaa eeposajatuksensa ja sisällyttää häälaulut sen rakenteeseen.
Viidennellä runonkeruumatkallaan Lönnrot oli Vuokkiniemessä vain yhden yön (23.-24.4.1834). "Aamulla jälestä kävelin kylässä ja kirjoittelin lauluja, mitä sain." Myös VI matkalla 1835 pysähdys Vuokkiniemessä jäi lyhyeksi, mutta VII matkansa toisella osalla Lännrot viipyi neljä päivää todeten tuloksesta: "Sain runoja useilta."
Määrällisesti ei Lönnrot tallentanut Vuokkiniemestä lähellekään niin paljon runoja kuin parhaista runokylistä, mutta Vuokkiniemen aarteisiin - häälaulujen ohella - kuuluu eräs lyyrinen runo, jossa ainoana tallennettuna kansanrunona esiintyy paikannimi Kalevala. Tästä Kantelettaren III kirjaan sisällytetystä runosta "Kalevalan neiti" (21.runo) on useita toisintoja, mutta vain Lönnrotin Vuokkiniemessä muistiinpanemassa on sana Kalevala. Lönnrotin suurenmoinen oivallus on ollut nimetä niin eepos kuin sen sankarien asuinmaakin tällä joka kielellä helposti lausuttavalla sanalla, joka vielä liittää heidät myyttiseen esi-isäänsä, kansanrunoudessa esiintyvään Kalevaan.
Lönnrotin kanssa samoihin aikoihin Vuokkiniemessä kulkeneita runonkerääjiä ovat J. F. Cajan (1836) ja M. A. Castren (1839). D. E. D. Europaeus liikkui alueella vuodenvaihteessa 1845-46. A. A. Borenius kävi Vuokkiniemessä 1870-luvulla useaan otteeseen. Vuonna 1872 hänen tovereinaan olivat A. Genetz ja A. Berner. Viimeksi mainittu otti tuolla retkellä ensimmäiset tunnetut valokuvat Vienan Karjalasta.
1870-luvun lopun Vuokkiniemen kävijöitä ovat A. W. Ervasti ja Hj. Basilier. Seuraavalla vuosikymmenellä tunnetuimpia Vuokkiniemen perinteen kerääjiä ovat J. W. Juvelius, H. Meriläinen, M. Varonen ja K. Krohn, joista kolme viimeksimainittua keräsivät etupäässä satuja ja taikoja.
Karelianismi Vuokkiniemessä
Kareliaaneista Gallen-Kallela ei pistäytynyt Vuokkiniemellä asti. Mutta kun hänen vuoden 1890 matkakumppaninsa Louis Sparre teki uuden retken 1892 yhdessä kuvanveistäjä Emil Wikströmin kanssa, niin näiden matka kulki Vuokkiniemen kautta.
I. K. Inhan ja K .F. Karjalaisen Vienan retki vuonna 1894 oli runonlaulumaiden tunnetuksi tekemisen kannalta kaikkein tärkein. Inhan mainiot valokuvat ovat syöpyneet monen suomalaisen mieleen. Ne ovat antaneet eepoksemme kulttuurihistoriasta kiinnostuneille vankkaa tietoa runonlaulun maailmasta.
Karelianismi heijasteli vielä 1910-luvulle asti. Vuokkiniemen alueella liikkui tutkijoita ja asianharrastajia - heistä tunnetuin Ilmari Kianto - kunnes raja suljettiin Tarton rauhan 1920 jälkeen.
Myöhempi perinteenkeruu
Vielä on mainittava Kivijärven kylästä lähtöisin olevat Iivo Marttinen ja Petri Lesonen, joiden tallennustyö ajoittuu vuosisadan vaihteen molemmille puolin ja joiden runsaat keräykset ovat Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa ja Kansallismuseossa. Vuosina 1927-28 Vuonnisesta kotoisin ollut Risto Bogdanov teki laajan runonkeruumatkan Vuokkiniemen runokyliin; hänen työnsä loi pohjaa Karjalan oman kansanrunousarkiston synnylle.
Sodan aikana 1942 ja 1943 Väinö Kaukonen oli runonkeruutyössä Vuokkiniemessä ja yhdessä Vilho Uomalan kanssa myös valokuvasi sekä perinteentaitajia että runokylien maisemia. Sodan jälkeen ovat Vuokkiniemen perinnettä tallentaneet mm. petroskoilaiset Viktor Jevsejev, Palaga Kuikka, Elina Timonen ja Aleksandra Stepanova.
Vuonna 1968 pääsivät erinäisten byrokraattisten vaikeuksien jälkeen Pertti Virtaranta ja Väinö Kaukonen nauhureillaan äänittämään Vuokkiniemessä vienalaista perinnettä.
Vuonna 1990 Pekka Laaksonen toi Vuokkiniemen perinteen tallentamiseen vielä uuden välineen: videokameran. Tosin Karjalan Televisio oli jo 1970-luvulla perinteentutkija Elina Timosen ohjaamana valmistanut ohjelman vuokkiniemeläisestä runonlaulaja Maria Remsusta, mutta se oli tehty hänen kuolemansa jälkeen.
Perinteentaitajat
Koska varhaisimmilla runonkerääjillä (Lönnrotilla ja muilla) ei ollut tapana merkitä muistiin runonlaulajia nimeltä, joitain huomattavimpia lukuunottamatta, jälkipolville ei ole säilynyt tietoa niiden vuokkiniemeläisten perinteentaitajien henkilöllisyydestä, jotka ovat laulamiensa runojen välityksellä jättäneet jälkiä Kalevalaan.
Bernerin muistiinpanoissa mainitaan Lipponi Poavila eli Sokea-Poavila, joka tuolloin - 1870-luvun alussa - oli n. 30-35 vuotias. Hän ei liene kuitenkaan ollut mikään merkittävä taitaja.
Laajalti mainetta saanut runonlaulaja oli Maria eli Muarie Remsu, joka oli lähtöisin Kivijärven kylästä. Hän oli Ontro ja Maura Marttisen tytär (s.1865) ja runonkerääjä Iivo Marttisen sisar. Hän avioitui nuorena Vuokkiniemen Kaskolaan ja eli siellä sodan alkuun saakka, jolloin joutui lähtemään evakkotaipaleelle Arkangelin alueelle. Siellä hän menehtyi eikä hänen hautapaikkansakaan ole tiedossa.
Muarie Remsun perinnettä on tallennettu sekä Suomen että Karjalan arkistoihin. Ansioistaan runonlaulajana Muarie Remsulle myönnettiin 30-luvulla Neuvostoliiton kirjailijaliiton jäsenyys. Se oli harvinainen saavutus luku- ja kirjoitustaidottomalle ihmiselle.
Vaikka Vuokkiniemi ei siis ole "suurten Kalevala-laulajien" asuinsija, ei rakennusperinteeltään eikä kulttuurimaisemaltaan ensimmäisten kylien joukossa, on syytä kuitenkin muistaa sen asema emäpitäjänä tärkeimmässä runonkeruuvaiheessa ja alueensa ainoana elävänä kylänä viime vuosikymmeninä.
Vuokkiniemen rakennuskantaa ja väestöä tutkimalla aukeaa paljon tietoa tämän arvokkaan seudun menneisyydestä ja kulttuurien kohtaamisesta. Lisäksi Vuokkiniemi on ollut se voima, joka on nostamassa sitä ympäröivät, välillä autioituneet runokylät uudelleen henkiin.